teksti

Joe Kubertin Taksi Sarajevosta (1996 / suomeksi 2014) kertoo Bosnian sodasta ja Sarajevon piirityksestä. Kubert on kuvitellut ja elävöittänyt tarinan tosielämän ihmisten kohtaloista etupäässä verilöylyn Sarajevosta lähteneiden faksien perusteella. Tekijä itse korostaa moneen kertaan tarinan olevan tosi, vaikka se ”tuntuu lukemisen jälkeen ylittävän mielikuvituksen rajan”.

Äärimmäisen väkivallan keskellä päähenkilö, päättäväisen perusilmeen omaava faksaajamies yrittää kaikin keinoin selvitä ja suojella perhettään. Näytetään, kuinka hän keksii keinot. Ilmeisesti hän sodan edetessä vain karaistuu ja pian kulkee luotisateen keskellä jo lähes tottuneesti.

Sota onkin seikkailu.

Toki hänellä on myös hieman psykologista syvyyttä ja hän pohtii, onko itse kenties tulossa hulluksi tämän hullun maailman keskellä. Neuvokkuutta kuitenkin löytyy ja järki toimii takkuamatta. Missä tahansa tilanteessa hän on myös valmis auttamaan muita, kuskaamaan haavoittuneita pommitusten keskellä omalla riskillään. Sankarin kuva ei kertaakaan murru eikä askel horju. Luotamme, että hän selviää ja pelastaa.

Samojen kauheuksien keskellä myös vaimo elää ja yrittää parhaansa mukaan selvitä. Hänet on kuvattu hieman toisin. Aluksi hän vaikuttaa oikein järkevältä miehensä rinnalla, vahvalta ja fiksulta. Sodan edetessä hän tuntuu pikkuhiljaa alistuvan ja menettävän toimintakykyään. Näin voi toki traumaattisissa olosuhteissa käydä, mutta on varsin kyseenalaista tekeekö kuvaus oikeutta tarinan takana olevalla todelliselle naiselle.

Nainenkin on vähän sankari, mutta hänestä leivotaan myös tarinan uhri. Hän ei aivan jaksaisi enää ottaa seuraavaa askelta, fyysiset ja psyykkiset voimat ovat aina vähällä loppua. Vaikka kyllä hän sitten vielä jaksaakin, perheensä takia. Hänet kuvataan useimmissa kuvissa vanhanaikaiseen sarjistyyliin alistunut ilme kasvoillaan, hädissään kaiken käsittämättömän hulluuden edessä.

Kyynelillä herutetaan lähikuvassa, katse painuu alas tai vaihtoehtoisesti ylös miehiin, kysyvästi. Nainen painuu kellariin lasten kanssa, pyytää ettei mies aina lähtisi ulos, mutta lähdettävä on. Nainen saa uutiset maailmasta kellariin. Tukka on kuitenkin hyvin.

Samoissa olosuhteissa toinen kuvataan päättäväiseksi, ihmiseksi joka vaatii oikeutta ja saada tilanteen edes osaltaan haltuun omien toimiensa kautta. Hän ei voisi elää itsensä kanssa, ellei toimisi aktiivisesti. Toinen kuvataan hämmentyneenä – ”eikö tämä koskaan lopu, tehkää jo jotain että se loppuisi.”

Roolit ja perusilmeet eivät juuri vaihdu keskenään tarinankerronnan aikana. Naisen sodan aikana selviämisen eteen tekemää jokapäiväistä työtä ei paljoa näytetä, kekseliäiden kakkuaineisten käyttöä lukuunottamatta. Muiden naisten tekemää työtä ei juurikaan näytetä – vaikkakin yksi virkanainen kyllä pitää itsepintaisesti säännöistä kiinni, ilmeisesti huvikseen. Neuvokkuutta ja vahvuutta ei korosteta.

Molempia motivoi omien lasten suojeleminen, mutta äiti on useimmiten lasten fyysinen tukikohta. Kun isä tulee paikalle ulkoa, hän edustaa maailman tuulia. Äiti ja jälkikasvu sulautuvat yhdeksi olennoksi, jota konfliktitilanteissa (ja turhan usein muutenkin) kutsutaan yhteisnimellä ”naiset ja lapset”. Vähän väliä muistutetaan (aivan syystäkin!) kuinka tämä olento on tämän sodan todellinen uhri. Koskapa kaikki serbit ovat eläimiä eli hirviöitä. He iskevät oletettavasti absoluuttisen puolustuskyvyttömään ”naiset ja lapset” -olentoon kostaakseen toisille miehille miehisen vihan ja kunnian kierteessä. Joskin luulisi aseistamattomien siviilimiesten olevan aika lailla yhtäläisesti puolustuskyvyttömiä sodan melskeissä.

Ilmeisesti sukupuoli antaa kuitenkin taikavoimia, jos nyt ei tee luodinkestäväksi. Sillä oletetaan että toisiksi urhein on isän lempilapsi, pikkuinen poika. Yhdessä vaiheessa häntä kehotetaankin ”pitämään huolta äidistä ja siskostaan”, vaikka äiti on aikuinen henkilö ja siskokin poikaa muutaman vuoden vanhempi. Mandaatti on tietenkin symbolinen: pojan pikkuharteille sovitellaan jo nyt mieheltä automaattisesti periytyvää sankarinviittaa.

Perheen tytär on söpö ja hänellä ei ole juurikaan omia vuorosanoja. Emme opi tuntemaan häntä, hänet kuvataan melko ilmeettömänä alaspäin kääntyviä (surkeus) silmäkulmia lukuunottamatta. Isän toimintaa motivoi edelleen suojella omaa tytärtään serbien raiskaajilta. Nätteys lisää tätäkin vaaraa. Tyttö on uhri ennenkuin mitään on edes tapahtunut.

Yhdysvaltalainen sankarisarjakuvien piirtäjä, vanha setä, kertoo sarajevolaisen perheen tarinan omien, urallaan oppimiensa konventioiden mukaan. Hänen työnään on ollut keksaista miehisiä jännitysnäytelmiä, eikä hän oikein näe omia maneereitaan. Piirtäjä palkitaan useaan otteeseen ”dokumentaarisesta” sarjakuvastaan. Faksit ja oikeiden ihmisten valokuvat todistelevat aitoutta.

Piiritettyjen tarina ansaitsee tulla kerrotuksi, siitä ei ole epäilystäkään. Taiteellisia vapauksia saa ja pitää ottaa. Saa myös piirtää supersankarisarjakuvaa, vapaassa maailmassa. Silti ei ole aivan yhdentekevää, miten asiat kerrotaan jälkipolville, koska historiaa kirjoitetaan näinkin. Ensin sitä joutuu sotaan ja sitten vielä sovinistiseen sarjakuvaan.

Mikä on tämäntyyppisen tarinankerronnan suhde todellisiin, maailmassa toimiviin ja tunteviin henkilöihin, joiden elämää se ikuistaa? Epäilemättä faksailijamies on todellisuudessakin ollut neuvokas hahmo, mutta tunnistaako hänkään itseään puhkuvasta machoilijasta? Onko se tarkoitus? Muista henkilöistä meillä onkin sitten vain toisen — ja kolmannen — käden tietoa.